Kielelliset oikeudet ovat perusoikeuksia. Niiden tarkoituksena on turvata henkilön mahdollisuutta käyttää omaa kieltään, eli joko suomea tai ruotsia, julkisissa palveluissa. Mutta toteutuvatko nämä oikeudet aina? Ja miten kielikysymykset huomioidaan jatkossa maakunnissa?
Terveydenhuolto- ja sosiaalihuoltolait edellyttävät, että kaksikielisen kunnan ja kaksikielisiä tai sekä suomen- että ruotsinkielisiä kuntia käsittävän kuntayhtymän on järjestettävä terveydenhuoltopalvelunsa suomen ja ruotsin kielellä siten, että asiakas saa palvelut valitsemallaan kielellä, joko suomeksi tai ruotsiksi. Kielilaki määrittelee kunnat ja niiden viranomaiset yksi- tai kaksikielisiksi. Kunta määritellään kaksikieliseksi, kun vähintään kahdeksan prosenttia sen väestöstä tai yhteensä 3 000 kunnan asukkaasta puhuu vähemmistökieltä äidinkielenään.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin ruotsinkielisen väestön osuus (31.12.2017) on kahdeksan prosenttia. Korkeinta ruotsinkielisen väestön osuus on Länsi-Uudenmaan (59 %) ja Porvoon sairaanhoitoalueella (29 %) ja alhaisinta Lohjan (4 %), Hyvinkään (1%) sekä HYKSin sairaanhoitoalueella (6 %). HUS-alueen kunnista kaksikielisiä ovat Kirkkonummi, Siuntio, Porvoo, Lapinjärvi, Sipoo, Kauniainen, Loviisa, Hanko, Inkoo, Lohja sekä Raasepori. Lohja on kaksikielinen vapaaehtoisesti.
Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä koskevassa lakiluonnoksessa (27.6.2016) lähtökohtana ovat perustuslain ja kielilain säädökset. Luonnoksen mukaan palvelut on järjestettävä suomeksi ja ruotsiksi, kun maakunnassa on erikielisiä tai kaksikielisiä kuntia. Mikäli kaikki maakuntaan kuuluvat kunnat ovat yksikielisiä, tulee palvelut ja hallinto järjestää alueen kuntien kielellä. Mikäli alueella on erikielisiä tai kaksikielisiä kuntia, on hallinto ja palvelut järjestettävä sekä suomeksi että ruotsiksi. Luonnoksen mukaan myös tilanteissa, joissa maakunta on yksikielinen, asiakkaalla on oikeus käyttää suomen tai ruotsin kieltä, tulla kuuluksi ja saada asiakirjat omalla kielellään silloinkin, kun se on toinen kuin alueen kieli. Pykälässä säädetään myös pohjoismaiden kansalaisten, saamelaisten ja vammaisten kielellisistä oikeuksista. Myös muita kieliä puhuvien tarve saada käyttää omaa kieltään on huomioitu.
Valmisteilla olevan maakuntalain mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyöalueeseen kuuluvien maakuntien on sovittava toimenpiteet kielellisten oikeuksien varmistamiseksi. Valtioneuvosto vahvistaa strategiset tavoitteet joka neljäs vuosi sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämiseksi, määrittäen myös tavoitteet kielellisten oikeuksien turvaamiseksi. Kaksikielisessä maakunnassa maakuntahallituksen on asetettava vähemmistökielen vaikuttamistoimielin, jonka tehtävänä on selvittää, arvioida ja määrittää maakunnan kielellisen vähemmistön palvelujen tarvetta sekä kehittää ja seurata näiden palvelujen saatavuutta ja laatua.
Suomen kielen asema on maassamme vahva ja suomenkielisten oikeus käyttää suomea viranomaisten kanssa asioidessaan toteutuu lähes poikkeuksetta. Ruotsin kielellä asiointi, Suomen toisena vähemmän puhuttuna kansankielenä, toteutuu asioinnissa toisinaan puutteellisesti. Jopa kaksikielisessä kunnassa on sosiaali- ja terveystoimessa kokemuksia, joissa asiakasta ei pystytä palvelemaan hänen äidinkielellään.
Sote-myllerryksen keskellä olisi hyvä pohtia sitä, miten maakunnassa turvattaisiin kaksikielisyyden toteutuminen. Kielellisen palvelutason ylläpitämiseksi olisi tarpeen miettiä, löytyykö tulevista organisaatioratkaisuista riittävästi sekä suomen että ruotsin kieltä taitavaa henkilökuntaa. Myös sote-palvelujen sekä digi-ratkaisujen kehittämisessä tulisi kaksikielisyyden huomioiminen olla koko maakuntaa koskeva asia. Parhaimmillan kaksikielisyys ja sen edistäminen ovat rikkaus!
Vi borde alla, var vi än är, verka för bättre språkkunskaper!
Mitenkäs hoidetaan ne tilanteet, kun lääkäri tai hoitaja ei puhu suomea eikä ruotsia niin että siitä saisi jotakin tolkkua? Epäselväksi jää näissä tilanteissa myös se, onko lääkäri/hoitaja ymmärtänyt, minkälaisesta vaivasta potilaalla on kyse.