Toimin aikoinaan Kelan kokeilussa omalääkärinä, jossa hoidin Sörnäisten alueen väestöä. Työ oli palkitsevaa – minä tunsin väestöni ja väestö luotti minuun. Minulle saattoi soittaa joka päivä, ja moni asia ja huoli hoituikin puhelimessa. Tein kotikäyntejä, jotka syvensivät käsitystäni ihmisten arjesta. Otin työni ja ihmiset tosissani, kuunnellen ja heidän huoliinsa osaa ottaen. Vastaanotolla pienempiä asioita hoitaessa tuli kannustettua potilaita myös terveihin elämäntapoihin ja terveyden edistämiseen.
SOTE-uudistukseen suunnitellaan valinnanvapautta, joka mahdollistaisi terveydenhuollon toimipisteen valinnan ja myös vaihtamisen puolen vuoden välein. Saavatko potilaat nyt valita lääkärinsä? Ehkä – ehkä ei. Paikan valinta varmistaa vain terveydenhuollon toimipaikan – ei välttämättä omaa valittua lääkäriä tai edes henkilöä, johon voi ottaa yhteyttä terveysongelmissa. Oman kampaajan voi valita, mutta terveydenhuollon toimipaikka määrää kenelle menet terveyshuoliesi kanssa ja milloin sinne pääset.
Jos pääsisin valitsemaan oman lääkärini, mitä painottaisin? Luottamusta ja asiantuntemusta – mutta mistä ne syntyvät? Luottamus ansaitaan pitkässä hoitosuhteessa, jossa lääkäri oppii kokonaisvaltaisesti ymmärtämään minua, huoliani, arkeani, arvojani ja tunteitani. Pitkäaikaisessa hoitosuhteessa minun ei tarvitse aloittaa tarinaani aina uudelleen alusta, vaan voimme jatkaa siitä mihin viimeksi jäimme ja käydä läpi vain tuoreimmat huolet ja uutiset. Tämä säästää meidän molempien aikaa ja turhia ”varmuuden vuoksi” tehtäviä tutkimuksia ja lähetteitä. Kun lääkärini ymmärtää minua ja tietää mitkä ovat minun toiveeni hoidon suhteen, hän voi pitää myös minun puoliani. Luottamus joko syntyy tai ei synny, ja tämän perusteella osaan kyllä valita lääkärini.
Mutta vaikka minulla oli minkälainen luottamus hyvänsä, maallikko eikä edes hoitaja riitä lääkäriksi. Haluan lääkärin, joka osaa asiansa. Tätä lääkärien monimutkaista asiantuntemusta ei välttämättä osaisi itse arvioida enkä lääkäreitä vertailla, sillä mistäpä tietäisi monimutkaisissa lääketieteellisissä ongelmissa, mikä on milloinkin oikea lääketieteellinen ratkaisu. On kuitenkin yksi tapa varmistaa osaamisen taso. Se on erikoislääkärin koulutus. On todennäköistä, että kuusivuotinen yleislääketieteen erikoislääkärikoulutus tuo lääkärilleni sellaista osaamista, mitä peruslääkärillä ei ole. Yleislääketieteen erikoislääkärillä on osaamista diagnosoida oikein, koordinoida ja lähettää minut vakavien terveysongelmien uhatessa oikeaan paikkaan oikea-aikaisesti ja olla myös tekemättä minua rasittavia turhia tutkimuksia ja aiheuttamatta minulle huolta. Vain generalisti – laaja-alaisesti lääketiedettä, terveyttä ja hyvinvointia tarkasteleva erikoislääkäri – osaa tehdä tämän niin, ettei siitä aiheudu minun terveydelleni riskejä.
Maailma on muuttunut Kelan kokeilun ajoista. Yleislääkärin työ on monimutkaistunut ja tullut vaativammaksi. Yleislääketieteen erikoislääkäri toimii nykyään ammattien välisissä tiimeissä, konsultoi ja ottaa sähköisesti kantaa moniin asioihin. Ikääntyneet, monisairaat ja monenlaiset sosiaaliset ongelmat ovat yleislääkärin arkea. Edelleen hän on kuitenkin keskeinen ja ainoa perusterveydenhuollon osaaja diagnostiikassa – tuossa yleislääketieteen kaikkein vaativimmassa taiteen lajissa, jossa sairauksien alkuvaiheiden lievät ja epämääräiset ilmentymät sotkevat taudin kuvia ja haastavat niiden tunnistamista. Tässä tarvitaan pitkälle kouluttautunutta yleislääketieteen erikoislääkäriä, joka osaa sulkea pois vakavat sairaudet, käyttää aikaa taitavasti hyväksi diagnostiikassa ja rajata erikoissairaanhoitoon lähetettävien määrää. Kokonaisvaltainen työote ohjaa potilaita myös sairauksien ehkäisyyn ja hyvinvointiin. Vain näin voivat terveydenhuoltomme menot pysyä kurissa tulevina vuosikymmeninä.
