Terveyskeskuslääkärin urapolku koulutusylilääkäriksi

Jäin eläkkeelle lokakuun ensimmäisenä päivänä 2018. Taakse jäi 45 vuotta lääketiedettä. Aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 1973. Edellisenä vuonna kansanterveyslaki oli tullut voimaan. Kunnanlääkäristä tuli terveyskeskuslääkäri, virkamies. Samalla arvostus putosi monta pykälää alaspäin. 

Opiskelua aloittaessani elettiin lääkäripulan aikaa. Ongelmaa lähdettiin ratkaisemaan lyhentämällä kandikoulutusta vuodella. Opiskelun alku oli todella rankka. Puolentoista vuoden kuluttua kukaan kurssilaisista ei ollut kandidaatti, vaikka kuuden laudaturin ylioppilastodistus oli varsin tavallinen ilmiö. Jotain oli siis arvioitu väärin. Tarvittiin puolen vuoden lisäaika. 

1970-luvulla opiskelijamaailma oli politisoitunutta. Elettiin vasemmistolaisuuden kulta-aikaa. Tällaiseen eteläpohjalaiseen opiskelijatyttöön aate upposi äärimmäisen heikosti. Olinhan jo pikkulapsena saanut rokotuksen kaikkia äärisuuntauksia vastaan. Vasta-aineet olivat edelleen korkeat. Kommunistisen ideologian valtapyrkimyksien vuoksi isänikin oli viettänyt vuosia Karjalan- kannaksen metsissä. Opiskelun keskeytti sekä talvi- että jatkosota.  

Kun kurssimme 5,5 vuoden kuluttua alkoi valmistua, lääkäripula oli jo ohi. Käytännössä se tarkoitti vaikeuksia löytää työpaikka. Itse hätäpäissäni päädyin Mäntsälän uudelle terveysasemalle. Sijaisuus kesti väin kesän alkuun. Kesäksi löytyi uusi sijaisuus Vantaalta. Sijaisuus piti aloittaa huhtikuussa, muuten ”kauppoja ei syntyisi”. Mäntsälästä lähdön ehtona oli, että hankin itselleni sijaisen. Vantaan eri terveysasemilla sijaisuudet sitten tutustuttivat kollegoihin ja eri asemien toimintatapoihin. Vietnamin venepakolaisia tuli Korson alueelle. Heidän avullaan opin B-hepatiitin diagnostiikan. Vajaa vuoden kuluttua kesäsijaisuus muuttui vakituiseksi viraksi. Jälkeenpäin mietin, oliko tämä huono vai hyvä asia. Näkökulmasta riippuen vaihtoehtojen paremmuus vaihteli. Aika pian sain huomata, että lääkärikoulussa opetetut absoluuttiset totuudet olivat vääriä. Elimme jo silloin muuttuvan totuuden aikaa. 

Erikoistuin yleislääketieteeseen, koska halusin laaja-alaisen lääkärin työn. Halusin kuulla ihmisten tarinoita. Erikoistumisen aloitin menemällä heti alkajaiseksi erikostumistenttiin. Lääkärilakko 1984 tarjosi sopivan lukuloman. Yleislääketiede oli silloin uusi ala. Suhtautuminen kollegoidenkin keskuudessa oli vähättelevää. Pediatrian jaksollani seniorikollega sanoi: ”Yleislääketiede, mitä ne luulee olevansa. Terveyskeskuksiin jäävät ne lääkärit, jotka eivät kykene mihinkään muuhun lääkärintyöhön.” – Olin konna, joka ei tunnustanut oikeaa erikoistumisalaansa. 

1980-luku oli lääketieteessä takapajuista aikaa. Ultraäänitutkimukset ja skopiat olivat vasta tulossa. Harva tämän päivän lääkkeistä oli vielä silloin käytössä. Nämä kaikki uutuudet tekivät lääketieteestä entistä mielenkiintoisempaa. 

1990-luvulla Vantaalla toteutettiin väestövastuujärjestelmä. Siitä tuli vastaanottotyöni kulta-aikaa, vielä kun sai oman sairaanhoitajan työparikseen. Siinä toteutui keskeinen terveyskeskustyön tavoite: hoidonjatkuvuus. Kun potilaat oppivat tuntemaan ja luottamaan omaan lääkäriinsä hyvin kipeitäkin asioita kyettiin käsittelemään. Vajaan parinkymmenen vuoden kuluttua väestövastuu tuli tiensä päähän, harmillista. 

Vuonna 2000 vanhin tyttäreni aloitti lääketieteen opiskelun. Joululomalla hän meni Stockmannille jouluapulaiseksi tekemään joulupaketteja. Työhön kuului kolmen päivän perehdytys. Olin varma, että tyttäreni on ymmärtänyt väärin. Terveyskeskuslääkärin perehdytys oli maksimissaan puolipäivää. Minä olin väärässä. Olin tekemässä JET-koulutusta. Perehdytyksestä tuli lopputyöni aihe. Se osoittautui kohdallani portiksi koulutuksen maailmaan. Tästä aukeni täysin uusi mielenkiintoinen ura. HUS:n pth-yksikön järjestämä pedagoginen koulutus osoittautui antoisaksi. Joutuminen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle oli enemmän sääntö kuin poikkeus varsinkin koulutuksen alkuvaiheessa. 

Koulutusylilääkärin työssä yhdistyi kaksi mielenkiintoista aluetta: lääketiede ja pedagogiikka. Sai olla tekemisissä nuorten lahjakkaiden lääkäreiden parissa. HUS:n pth-yksikkö ja HY:n yle-yksikkö tarjosi hyvän taustatuen. Tämä oli aitiopaikka nähdä ja kuulla, mitä terveydenhuollossa ihan oikeasti tapahtuu. Vuosikymmenten saatossa moni asia on mennyt eteenpäin: itse lääketiede, lääketieteen koulutus erityisessä HY:n yleislääketieteessä. Ylilääkärin tehtävät eivät ole enää lääkäreitä houkutellut. Päätäntävalta on siirtynyt maistereille.

Terveyskeskuslääkäri lomailee

Jos saisin muuttaa asioita itsevaltiaan tavoin, perusterveydenhuolto resursoitaisiin aivan eri tavoin vastaamaan ensilinjan haasteisin. Palauttaisin lääkärijohtajuuden ja ottaisin terveyskeskuslääkärinvirkoihin vain yleislääketieteen erikoislääkäreitä. Haluaisin terveyskeskustyön johtotähdeksi hoidon jatkuvuuden, työn monipuolisuuden säilyttämisen ja jatkuvan osaamisen kehittämisen. Pth:n, esh:n ja sosiaalityön yhteistyö toteutuisi saumattomasti. Kaikkien työntekijäryhmien koulutuksen jatkuva parantaminen ja uusiin haasteisiin vastaaminen olisi itsestään selvyys.

Ensimmäisenä opiskelusyksynä törmäsin koulukaveriini. Hän kertoi opiskelevansa kansanrunoutta Helsingin yliopistossa. Olin suorastaan järkyttynyt. Kuinka kukaan voi opiskella vapaaehtoisesti jotain näin kammottavaa. Olen 45 vuotta myöhemmin löytänyt itseni Sellon kirjastosta kuuntelemasta luentosarjaa, joka käsittelee muinaista suomalaisten kansanuskoa ja kansanrunoutta. Pitkä tie siis on kuljettu, ja tähän on tultu. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia asioita. 

Leena Krooks

evp koulutusylilääkäri

Vantaan terveyskeskus