Yleislääketieteen professorin urani loppui muutama kuukausi sitten eläköitymiseen – ei yhtäkkiä vaan yllättävänkin lempeästi työtä vähitellen hidastaen. Puuhaa riittää vielä muutama vuosi eteenpäin tutkimuksen saralla. Aika menee siivillä – sainko muutettuna maailmaa siihen suuntaan kuin tavoittelin? Pystyinkö tekemään omia valintoja ja vaikuttamaan? Uskon, että ihmisellä on elämässään kehitystehtävä: tehdä tästä maailmasta hieman parempi kuin mitä se on itselle ollut.
Tavoitteena taitavaksi lääkäriksi
Aloitin terveyskeskusurani Ilomantsissa kesätöissä 1984. Terveyskeskuslääkärin työ oli 1980-luvulla suosittua ja monet hakeutuivat valmistumisen jälkeen maaseudulle, koska siellä sai tehdä monipuolista lääkärin työtä ja oppi nopeasti uusia taitoja. Terveyskeskuslääkärin virat olivatkin kilpailtuja. Syksyllä hakeuduin Kirkkonummen-Siuntion terveyskeskukseen, jossa oli lämminhenkinen, toinen toistaan auttava ilmapiiri. Konsultoimme toisiamme, pidimme koulutuksia ja yritimme oppia paremmiksi lääkäreiksi.
Vähitellen hakeuduin terveyskeskuksessa siihen työhön, josta kaikkein eniten pidin eli vanhusten pariin. Haalin sektoritöinä itselleni kotisairaanhoitoa, vanhainkoteja ja vuodeosastoa. Minulla oli aikoinaan ollut hyvin läheinen suhde omaan mummiini, joka kuoli ollessani 9-vuotias. Vanhuksien parissa työskentely oli kuin olisin palannut kotiin, lämmin tunne oli potilassuhteissa molemminpuolinen. Kolmen vuoden terveyskeskustyön jälkeen alkoi tuntua siltä, että olisi tilaa oppia uutta tässä työssä ja aloin miettiä tutkimuksen tekemistä.
Tutkimustyötä terveyskeskuksessa
Moni asia elämässä on sattumien kauppaa ja olen paljon miettinyt, mikä on elämässä ollut omaa valintaa ja mikä sattumaa. Suosituksesta otin yhteyttä tuoreeseen geriatrian professori Reijo Tilvikseen. Hänen arvonsa tuntuivat olevan linjassa omieni kanssa. Suunnittelimme satunnaistetun vertailututkimuksen tehtäväksi Kirkkonummella juuri avattavan päiväsairaalan vaikuttavuudesta kotisairaanhoidon potilaisiin.
Kun tutkimusdatan analysoinnin aika tuli, en valitettavasti saanut virkavapaata tutkimuksen loppuun saattamista ja erikoistumista varten. Olisin jäänyt Kirkkonummelle, mutta oli valittava tutkimuksen loppuunsaattaminen ja työnhaku.
Omalääkäriksi, erikoislääkäriksi ja opettajaksi
Terveyskeskustyö oli siis suosittua 1980-luvulla, mutta potilasjonot olivat pitkiä. Omalääkäritoiminta lopetti sittemmin potilasjonot 1990-luvulla. Minä pääsin kolmeksi vuodeksi Kelan omalääkärikokeiluun Sörnäisten alueen lääkäriksi vuonna 1990. Siellä oli paljon Helsingin kaupungin vuokra-asuntoja, isoja kerrostaloja ilman hissiä tai suihkua. Tein Kallion kotisairaanhoitajan kanssa noin kerran viikossa kotikäyntejä asuntoihin, joissa oli vanhuksia vankeina omissa kodeissaan. Monilla potilaistani oli vaatimaton tausta ja he olivat tavalla tai toisella syrjäytyneitä. He olivat hyvin kiitollisia potilaita lääkärille.
Lähdin erikoistumaan Helsingin kaupunginsairaaloihin ja lopuksi HUS-sisätaudeille. Valmistuin geriatriksi ja yleislääketieteen erikoislääkäriksi 1990-luvun puolivälissä. Siinä vaiheessa pääsin yliopistolle ja HUSiin kliiniseksi opettajaksi. Opettajankin työhön antauduin täysillä. Yli erikoisalojen kehitimme opetusta, kävin opiskelemassa ulkomailla mm. vuorovaikutusopetusta, EBM-opetusta sekä OSCE-tenttiä. Koulutin tiedekunnan opettajia näihin ja PBL:ään kun Helsinki 2000 Curriculum jalkautettiin.
Paluu lähtöruutuun ja tutkijaksi
Vuonna 2000 palasin tekemään tutkimusta. Kuusi vuotta tein satunnaistettuja vertailututkimuksia ja ohjasin lopussa isoa monitieteistä tutkimusryhmää Vanhustyön keskusliitossa. Järjestötyö oli esillä olemista ja vanhusten asioiden lobbaamista.
Palasin tutkimuksesta meritoituneena ja kokemusta saaneena yliopistolle ja yleislääketieteen professorin virkaan 2006. Yliopistomaailma ja ilmapiiri oli jälleen muuttunut. Keskeinen arvo 1980-lukulaisilla lääkäreillä oli kova hinku oppia taitaviksi lääkäreiksi. Kun lama tuli 1990-luvun alussa, Suomeen valmistui nuorista lääkäreistä sukupolvi, joka ei koskaan päässyt kunnolla lääkärin töihin kiinni.
Lääkärisukupolvien muuttuvat arvot
Arkkiatri Risto Pelkosen arvot ovat aina olleet lähellä omiani: vaali potilas-lääkärisuhdetta, hoidon jatkuvuutta ja opi hyväksi lääkäriksi. Resurssit paranivat 2000-luvulla sairaaloissa mutta eivät terveyskeskuksissa. Suomi nousi lamasta ja alettiin puhua enemmän rahasta.
Näin, miten yksi nuorten lääkäreiden sukupolvi lähti kauppaamaan itseään työelämään kansainvälisten firmojen kautta. Puhuttiin keikkalääkäreistä ja vuokralääkäreistä. Oli demoralisoivaa, miten nuoret lääkäri saivat tuplapalkkaa terveyskeskuksessa verrattuina senioreihin, jotka opettivat ja ohjasivat heitä. Oli nuoria lääkäreitä, jotka tekivät vain rahakasta päivystystä eivätkä luoneet pitkiä potilassuhteita tai saaneet palautetta miten heidän hoitamilleen potilaille kävi.
2000-luvun lopulla tuli taantuma ja arvot muuttuivat. Yliopistolla ja HUSissa rakensimme samaan aikaan koulutusjärjestelmää perusterveydenhuoltoon, jotta nuoret lääkärit saavat nyt tukea ja ohjausta hakeutuessaan terveyskeskukseen. Perusterveydenhuollon lääkäritilannekin alkoi parantua ja 2010-luvun puoliväliin tultaessa yleislääketieteestä oli tullut suosittu erikoisala. Yli 1500 nuorta lääkäriä on erikoistumassa yleislääketieteeseen ja noin 150 heistä valmistuu vuodessa erikoislääkäreiksi. Nuoret lääkärit hakevat nyt monipuolista työtä, kokonaisvaltaisia ja pitkiä potilassuhteita, jotka palkitsevat sekä lääkäriä että potilasta. Lisäksi moni on tehnyt saman ratkaisun kuin minä 1980-luvun lopulla: on hyvä syventää omaa osaamista ja tehdä tutkimusta. Meidän perusterveydenhuollon tutkijakouluista on valmistunut 15 vuodessa jo noin 50 väitöskirjaa ja artikkeleita on tehty yli 600.
Perusterveydenhuollon haasteet
Viimeisin haaste perusterveydenhuollossa on resurssipula ja pitkittyvät SOTE-uudistukset. Työolosuhteet ajavat lääkäreitä pois terveyskeskuksista. Taas puhutaan terveyskeskuksien pelastamisesta. Liian vähän ihmisiä ja liian paljon työtä. Työn monipuolisuus katoaa, kun sektorityö ulkoistetaan muualle. Pitkiä luottamuksellisia potilassuhteita ei muodostu etätyössä. Siis kaikki se kiva, miksi alalle ryhdyttiin, on vaarassa. Monenlaisilla vippaskonsteilla on yritetty lyhentää potilasjonoja: etäkonsultaatiot, puheluilla jaetaan potilaita sinne missä on tilaa, paljon palveluita käyttävien potilaiden ohjaus hoitajille, listamallit joissa listoille pääsevät vain sairaimmat, palveluseteleillä vastaanottojen ostaminen yksityiseltä, potilaiden segmentointi jne. Monet näistä hoidon saatavuutta parantamaan pyrkivistä strategioista heikentävät hoidon jatkuvuutta, vievät lääkäriltä pois tuntuman omaan väestöön ja saavat turhautuneet lääkärit lähtemään muualle.
Suurin kriisi on kuitenkin vielä edessä, kun alamme maksaa koronalaskua: miten resurssit saadaan riittämään, kun kroonisten sairauksien hoitovelka kasvaa, vakavien sairauksien diagnostiikka on viivästynyt ja vanhusten eristäytyminen näkyy muistisairauksien lisääntymisenä sekä toiminnanvajeina. Koko hoitohenkilökunta on väsynyt. Tarvitsemme ehdottomasti tässä vaiheessa lisää resursseja perusterveydenhuoltoon. Lääkärit tekevät oman osuutensa, kunhan työ on mielekästä, sen pystyy hallitsemaan ja työstä saa luottamuksellisten potilassuhteiden kautta myönteistä palautetta.
Näen kuitenkin positiivisia merkkejä tulevaisuudessa. Politiikassa näyttäisi nyt olevan halua resursoida perusterveydenhuoltoa. Valtakunnallisesti yleislääketieteen ihmisten kesken on erittäin hyvä yhteistyö ja konsensus suunnasta mihin tulee pyrkiä. Lisäksi perusterveydenhuollolla on alkanut olla sitä arvostusta, joka sille kuuluu – kollegoilta, potilailta sekä myös akateemisesti. Asiat vaan menevät välillä eteen ja välillä vähän taaksepäin – hitaasti kuten Teno tässä virtaa – kuitenkin enimmäkseen eteenpäin. Jokainen sukupolvi yrittää tehdä tästä maailmasta hieman aiempaa paremman. Nyt on teidän vuoronne.
Kaisu Pitkälä Yleislääketieteen emerita professori
