Yhdeksän vuotta supertuutorina

”Supertuutori hallitsee koko medisiinan ja osaa opettaa siitä kaiken kaikille. Ei siis mikään tavallinen ohjaaja, vaan ohjaajien ohjaaja, vähän niin kuin jedimestari on jedeille.”

Tämä oli minun ensimmäinen mielikuva sanasta supertuutori, kun pestiä tarjottiin minulle yhdeksän vuotta sitten. Lyhyen harkinnan jälkeen otin supertuutorin pestin vastaan, enkä ole päätöstäni katunut.

Supertuutorin työhön olen kouluttautunut HUS:n perusterveydenhuollon yksikön terveyskeskusten ohjaajalääkäreille suunnatun ohjaaja- ja kouluttajavalmennuksen avulla. Vuoden kestäneen valmennuksen jälkeen olen opiskellut myös lääkärikouluttajan erityispätevyyden, mikä täydensi hyvin osaamistani supertuutorin kehityspolulla.

 Supertuutorin työhöni kuuluu kaikki opetus-ja ohjaustyö opiskelijoista valmiisiin nuoriin lääkäreihin sekä yksilöllisesti että ryhmissä. Opetus- ja ohjaustyön ohella teen normaalia potilastyötä noin puolet työajastani.

Opiskelijat tutkivat ja hoitavat potilaita kuten valmis lääkäri

 Terveysasemilla opiskelijoista suurin osa on kolmannesta viidenteen vuosikurssin opiskelijoita. Opiskelijaohjaukset merkitsen kalenteriin hyvissä ajoin ja niissä on selkeät oppimistavoitteet.

Opiskelijat tutkivat ja hoitavat tavallisia kansansairauspotilaita hieman pidempää vastaanottoaikaa lukuun ottamatta aivan kuten valmis lääkäri. Vastaanottoajan lopuksi opiskelija pyytää minut huoneeseen, esittelee potilaan ja potilaan tapauksen minulle, jonka jälkeen tapaus käydään yhdessä läpi opiskelijan ja potilaan kanssa. Loppukeskusteluissa suurimmat kysymykset koskevat käytännön asioita esimerkiksi, miten jatkohoito järjestetään. Potilaat ovat pääsääntöisesti erittäin tyytyväisiä siitä, että heitä kerrankin kuunnellaan ja myös tutkitaan huolellisesti ilman aikapainetta.

Terveysasemalla tapahtuvan ohjauksen lisäksi vastaan tietyistä ryhmäopetuksista yliopistolla.

Valmistuneiden lääkäreiden henkilökohtainen ohjaustarve on yksilöllinen, mutta esimerkiksi aloituskeskustelut, arvioinnit ja palautteenanto kuuluvat kaikille. Supertuutorina ohjaan myös yleislääketieteeseen erikoistuvia lääkäreitä. Tällä hetkellä ohjaan yleislääketieteeseen erikoistuvia pääsääntöisesti ryhmäohjauksena, mutta toivoisin, että aikaa riittäisi enemmän myös yksilöohjaukseen tarpeen mukaan.

Ohjaajana luotan itseeni ja osaan heittäytyä tilanteisiin improvisoiden

Supertuutorina olen oppinut nöyräksi ja kuuntelevaiseksi kaiken uuden ja vanhankin edessä. Pedagogiikan opinnoista olen oppinut etenkin sen, että jokainen – niin opiskelijat kuin erikoistuvat sekä ohjaajat itse –ovat kaikki erilaisia oppijoita.

Myönnän, että erilaiset oppimisteoriat tuppaavat olla aika kaukana arjen tiimellyksestä. Kuitenkin kokemuksellisen oppimisen malli tuntuu edelleen minulle loogiselta ja käsittää kaiken oleellisen oppimisen ja oppijoiden moninaisuudesta. Käytännössä pitäisi löytää kullekin oma tapa oppia, mikä ei ole helppoa.

Ohjaajana pyrin käyttämään ja luottamaan omaan persoonaani ja heittäytymään eri tilanteisiin improvisoiden. Erilaisissa opetusmenetelmissä ei ole rajaa ja kaikkea voi kokeilla. Koen edelleen aika ajoin suuren houkutuksen tarjota valmiita vastauksia nuorille, mutta toimittuani niin, ymmärrän nykyään tehneeni oppimisen näkökulmasta väärin. Ohjaajana tehtävänäni on ohjata opiskelijaa löytämään vastaukset itse. Toki terveyskeskuksen arjessa tarvitaan myös valmiita vastauksia. Realismia pitää olla ja resurssit ja aika ovat rajallisia.

Verkostoitumisessa ja toisilta oppimisessa on voimaa

Yksin toimivan lääkärin rajallisuutta ei voi liikaa korostaa tämän päivän vaativassa ohjaus- ja potilastyössä terveyskeskuksessa. Etenkin erikoistuvien lääkärien ryhmissä on todella palkitsevaa nähdä ihmisten verkostoituvan, oppivan toisiltansa, kasvavan kaikin puolin ja lopulta valmistuvan erikoislääkäreiksi.

Itselleni verkostoituminen on tullut vähän luonnostaan mahtavan ohjaajaporukan myötä. Vuosittaiset konkariohjaajien tapaamiset kehittävät ja kantavat eteenpäin. Viestinnän ja vuorovaikutuksen taidot ovat pääsääntöisesti erinomaisia kaikilla ohjattavilla. Opin jatkuvasti itse ohjattaviltani ja pystyn käyttämään oppeja hyväkseni myös omassa potilastyössä.

Parasta työssäni

Potilastyön ja opetuksen yhdistäminen on ollut onnekas asia minulle. Terveyskeskuslääkärin yksinäinen potilastyö voi käydä joskus raskaaksi. Väitän, että vaikka ajoittain on tunne, että pitää revetä joka suuntaan, suojaa työn sosiaalisuus ja moninaisuus kuitenkin esimerkiksi uupumukselta. Lääkisläisten terveyskeskuspäivien jälkeen olen yleensä aika puhki, mutta kotiin lähtiessä kuitenkin hyvällä fiiliksellä.

Uuden oppimista ei voi välttää tietoa pursuavilta ja janoavilta nuorilta, jotka haastavat minua päivittäin kysymyksillään. Supertuutorina olemina pakottaa hyvällä tavalla pitämään itseäni ajan tasalla.

Opiskelijat ovat lisäksi yleensä tosi innostuneita ja innostuneisuus tarttuu. Havahdun yhä uudelleen siihen, kuinka paljon potilaat arvostavat opiskelijoiden aitoa, rauhallista läsnäoloa ja perusteellista tutkimista – mikä valitettavan harvoin toteutuu normaalissa terveyskeskusarjen kiireessä.

Tunnen työssäni sen kuuluisan ”flown”, kun osaan olla rento oma itseni ja kaikki tekeminen ja kohtaaminen ohjattavien kanssa on antoisaa. Niin kauan, kun koen säännöllisesti hyvän flown tunteen, supertuutorin työ on minulle oikea juttu.

Kirsikkana kakun päällä on se, kun nuori lääkäri palautekeskustelun päätteeksi kiittää saamastaan kehittävästä palautteesta ja sanoo, että olen oikeassa työssä.

Jarkko Suomela

yleislääketieteen erikoislääkäri, supertuutor

Helsinki

Kirjavinkki kouluttajana kehittymiseen: Kouluttajana kehittyminen, kirjoittaja: Päivi Kupias, ISBN 978-951-570-637-9.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *