Osaamisperustaisuus on päivän sana erikoislääkärikoulutuksessa. Se tarkoittaa toimintatapaa, jossa koulutusohjelman sisältö, opiskelukeinot, osaamisen arviointi ja ohjelman toimivuuden arviointi suunnitellaan kartuttamaan osaamista, jota erikoislääkäriltä odotetaan. Koulutusohjelma rakennetaan tavallaan käänteisesti, koulutuksen tuotos koko ajan kirkkaana mielessä.
Osaamisperustaisuuden viisi ydinelementtiä ja erikoislääkärikoulutuksen vaihe niiden suhteen kuvattiin Duodecimin tuoreessa pääkirjoituksessa. Entä missä mennään yleislääketieteen alalla?
Osaamistavoitteet
Yleislääketieteen päivitetyt osaamistavoitteet julkaistiin 2019. Tavoitteissa kuvataan konkreettisesti erikoislääkärin osaamista eli toimintaa tavanomaisissa työtehtävissä. Tavoitteita ei ole laadittu tautiopin pohjalta, vaan tavoitteiden lähtökohtana ovat potilaiden ja heitä varten olemassa olevan ns. palvelujärjestelmän tarpeet. Yleislääketieteen perusta, potilaslähtöisyys, on aina ollut ja on edelleen mukana useassa eri tavoitteessa. Erikoislääkäriltä edellytetään myös mm. kliinisten ja muiden taitojen jatkuvaa kehittämistä, hoidon koordinaatiota ja työskentelyä muiden, pääasiassa terveydenhuollon, ammattilaisten kanssa.
Osaamisen vaiheittainen karttuminen kuvataan
Osaamistavoitteiden pilkkominen etapeiksi, osaamisen karttumisen askelmerkeiksi, auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Lisäksi askelmerkissä kuvataan toimintaa työssä siten, että kuvauksia voidaan käyttää kriteereinä osaamisen arvioinnissa. Tämä työ on alallamme hyvässä vauhdissa (Kuva). Ensimmäinen versio kaikkien osaamistavoitteiden askelmerkeistä valmistuu kesäkuussa. Sen jälkeen tarvitaan vielä käyttäjäkommentteja ja sisällön hiomista sekä sähköinen alusta sisällölle.
Työssä oppiminen
Osaaminen karttuu työtä tekemällä. Sitä tuetaan ammattitaitoisella ohjauksella. Työn sisällön tulee kuitenkin vastata erikoistujan osaamisen tasoa ja sijoittua niin sanotulle lähikehitysvyöhykkeelle – paljon tuttua ja koko ajan jotain uutta. Koska erikoistujien osaaminen karttuu yksilöllisesti, tulee työkierto toimipaikoissa järjestää yksilöllisten osaamistarpeiden mukaisesti. Yleislääketieteessä kannamme erityistä huolta työn säilymisestä monipuolisena. Haluaisin uskoa, että työssä oppiminen toteutuu jo useimmissa koulutuspaikoissa tarkoituksen mukaisesti (Kuva), mutta miten lienee asiantila?
Tavoitteellinen, valmentava ohjaus
Kouluttajan rooli muuttuu valmentajaksi, eikä palaute ei ole enää yksisuuntaista ”antamista”, vaan kahden yhdenvertaisen henkilön keskustelua, jonka ydinsisältö on edisteessä! Keskustelun fokus on tällöin tulevassa tekemisessä ja valmentajan tehtävänä on tukea tavoitteiden saavuttamista. Näin vastataan erikoistujien toistuvasti esittämään tarpeeseen tavoitteellisemmasta koulutuksesta. Arjessa tapahtuva osaamisen arviointi on luonnikas osa ohjausta.
Järjestelmällinen osaamisen arviointi
Jos muu läntinen maailma on osaamisen arvioinnissa kentän loppusuoralla, Suomessa olemme vasta poistuneet lähtöruudusta. Yleislääketieteessä on kuitenkin ollut jo vuosia käytössä erilaisia apuvälineitä osaamisen arviointiin. Niiden käyttö on kuitenkin perustunut kouluttajien omaan aktiivisuuteen. Jotta saisimme osaamisen arviointiin arjessa toimivat ohjeet, tarvitaan työtä: suunnittelua, ohjeiden pilotointia, pilotin analyysiä, ja ohjeen edelleen kehittämistä. Teemme tätä työtä valtakunnallisesti hyvässä yhteistyössä.
Haluan uskoa, että meillä on vuoden kuluttua yksinkertainen ja toteutettava ohje siitä, miten erikoistujan osaamista tuetaan säännöllisin, työssä tapahtuvin arvioinnein. Sen jälkeen pääsemme suunnittelemaan päättöarviointia. Sen käytäntöön viemisen jälkeen koulutuksen pituus voi olla jotain viiden ja seitsemän vuoden välillä – kuuden vuoden standardi-koulutuksen sijasta.
