Kuka lopulta opettaa ketä?

Uuden oppimisen virkistävät tuulet puhaltavat ennalta arvaamattomasti. Mahtavia oivalluksia ilman ohjausta ja toisin päin, huonoja oppimistuloksia, vaikka opetukseen panostetaan. Onko kouluttajilla ja ohjausosaamisella mitään väliä? Miksi ihmeessä me Perusterveydenhuollon yksikössä uskomme, että pedagogisesti sivistynyt lääkärikouluttaja on tärkeä lenkki nuoren lääkärin ammatillisessa kasvussa?

Tänä syksynä yleislääketieteen erikoislääkärikouluttajille suunnatut valmennuskurssimme täyttävät 10 vuotta. Kurssien sisältöjä ja työtapoja mietitään etukäteen tarkastikin, mutta yksittäisten kurssipäivien kulku on arvaamaton ja usein yllättävä. Kaikki lähtee siitä, miten osallistujat ja vetäjät löytävät yhteisen sävelen ja ovat valmiita innostumaan ja innostamaan. Kursseilla opitaan kertomaan, kuuntelemaan ja jakamaan erilaisen elämänhistorian muokkaamaa asiantuntijuutta ja ihmisyyttä. Kokemuksellisuus, yhteistoiminnallisuus sekä teorian ja käytännön yhteen nivominen ovat viitoittaneet yhteistä tarinaamme.

Oppijan roolissa

Tarinan alussa on se suuri hyppy – hyppy oppijan rooliin. Oppijana on ihana olla – saa kyseenalaistaa, kiukutella, raivota, innostua, heittäytyä, kritisoida ja taantua. Saa myöhästyä, torkkua, lörpötellä, tehdä omia juttuja, ja kutoa. Oppijaksi suostuminen avaa uuden maailman, hyötypuutarhan tai salaperäisen luolan, jonne ei omaan erinomaisuuteen luottavalla ylimielisellä asiantuntijalla ole pääsyä.

Tarinan keskiosa on työtä – lukemista, kirjoittamista, puhumista, näyttelemistä ja vaikka mitä muuta. Syntyy niin ahaa-elämyksiä kuin pettymyksiäkin, koska niin ryhmät toimivat. Palkintona on turvallisuuden tunne ja luottamus siihen, että jokaisella on paikka ja arvokkaita näkemyksiä. Kasvatustieteen termit ahdistavat ja Kupiaksen kirjaa manaillaan. Paradoksaalisesti monet tähtihetket on koettu, kun vieras törmää tuttuun ja uusi alkaa versoa.

Tarinan loppu on haikea ja onnellinen. Oma kurssi on aina mielessä paras. Konkarikursseilla verkostot laajenevat ja puhutaan samaa kieltä. Kouluttaja-identiteetti vahvistuu – meitä on monta, mahtavaa tyyppiä! Oppiminen jatkuu ja kaikki elämässä eteen tuleva voi rakentaa opettajuutta, mikäli sille annetaan mahdollisuus.

Kouluttajan paikalla

Levähtäkää, havainnoikaa, reflektoikaa sekä kokeilkaa kaikkea hauskaa ja vähemmän hauskaa. Sitoutukaa koko persoonallanne siihen hetkeen, missä kulloinkin olette. Opettajana kasvaa, kun oppii tunnistamaan ja kohtaamaan pinttyneet tavat, pimeät nurkat ja suuruuden hullut ajatukset. Itsetuntemuksen kautta löytyy ymmärrystä kouluttajakollegoja, ohjattavia, potilaita ja koko työyhteisöä kohtaan.

Ja ne epäonnistumiset, niistä pitäisi enemmän puhua. Tuntemani ala-asteen opettaja, loistava arjen pedagogi, sanoi, että ”väärät vastaukset ovat nannaa, ne näyttävät, missä ollaan menossa harhaan”. Sama ajatus löytyy oppi-isältäni filosofi John Deweyltä: ”mikään ei osoita paremmin harjaantunutta ajattelijaa, kuin se tapa, jolla hän käyttää virheitään ja erehdyksiään”.

Nyt ihmettelen tässä…

Kiitos kaikille, jotka olette olleet, olette ja tulette olemaan tässä tarinassa. Te ette ole kivireki, vaan pulkka, jota vedän kasvatustieteen tuntureilla useimmiten ylämäkeen, mutta sitten kun on alamäen aika, on ihana hypätä kyytiin ja nauttia.

Kuka opettaa ketä? Oppimisen ja kasvun ihmeitä tapahtuu. Sitä kouluttajat saavat olla todistamassa. Ensin oppijaksi, jotta voi tulla kouluttajaksi, jotta voi taas haluta olla oppija… ja tarina jatkuu.

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *