Lienee yhä tabu puhua isovanhempien roolista ja vastuusta lastenlasten hyvinvoinnille. Siitä, miten heillä esimerkiksi on mahdollisuus tukea ylivilkkaan, ujon ja vetäytyvän, vähän liikkuvan tai lihomiseen taipuvaisen lapsen hyvinvointia. Tai miten heillä vaihtoehtoisesti on mahdollisuus tekemisellään ja kommentoinnillaan jopa estää kaikki muun perheen yritykset lapsen hyväksi.
Tavoiteltavaa elintapamuutosta tukevat tai estävät rakenteet, tavat ja henkilöt ovat tärkeässä roolissa terveydenhuollon yksilövastaanotoilla käytävissä keskusteluissa sekä hoitosuunnitelman tekemisessä. Mutta käydäänkö yhteiskunnassamme keskustelua roolistamme läheisenä, tai tarjotaanko meille riittävästi opastusta siihen, miten voimme parhaiten olla toistemme avuksi tai tueksi?
Läheisten rooli lasten hyvinvoinnin tukemisessa
Lasten hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä ohjaavat muun muassa kansallinen lapsistrategia ja mielenterveysstrategia. Lasten lihavuuden ehkäisyssä pyrimme noudattamaan lihavuuden Käypä hoito -suositusta. Strategioista ja suosituksista huolimatta lasten hyvinvoinnin kannalta avainasemassa ovat kuitenkin kaikki lapsen läheiset ihmiset ja heidän asenteensa.
Läheisten tuki muodostuu aina jossain ympäristössä. Asuin- ja palveluympäristö voivat joko mahdollistaa tai vaikeuttaa tukea. Sain olla mukana kirjoittamassa mielipidekirjoitusta, jossa arkiympäristön merkitystä nostettiin keskusteluun, ja jossa myös kerrottiin asiantuntijayhteistyössä (THL, Tule ry, Sydänliitto ja HUS Perusterveydenhuollon yksikkö) laaditusta kuntapäättäjille kohdennetusta julkaisusta. Elokuussa THL:n Päätösten tueksi -sarjaan tuleva julkaisu avaa päätöksentekijän vastuuta lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia lisäävien sekä lihavuutta ja siihen liittyviä sairauksia ehkäisevien arkiympäristöjen mahdollistamisesta.
Mielipidekirjoitukseen liittyen sain yhteydenoton, jossa lukija ja kokemusasiantuntija toi esiin perheen, sukulaisten ja ystävien asenteen ja tuen merkityksen lapsen hyvinvointia edistäville, tässä tapauksessa painonnousua vähentäville, tavoitteille; hyssytelläänkö tai vähätelläänkö asiaa, kommentoidaanko epäasiallisesti vai tuetaanko aidosti? Huolena oli, että joskus läheiset, yleensä tiedostamattaan, suorastaan ylläpitävät lihomista lisääviä toimintatapoja.
Vastuusta voi puhua joissakin yhteyksissä, toisissa se on tabu
Lihavuuden ehkäisyn, hoidon ja liitännäissairauksien suhteen on yksilön, läheisten ja yhteiskunnan vastuusta käyty tunteitakin herättävää keskustelua. Sen sijaan esimerkiksi kaatumisia ehkäistäessä on luontevaa yhteiskunnan ja yhteisöjen vastuun rinnalla tuoda näkyväksi omaisten sekä läheisten merkitys ja vastuu. Tästä olemme saaneet lukea muun muassa Riitta Koivulan ansiokkaassa blogissa.
Tuskin kukaan katsoo pahalla sitä, että läheisten rooli on kaatumisten ehkäisyn teemassa katsottu yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi ja kirjattu STM:n koti- ja vapaa-ajantapaturmien ehkäisyohjelmaan. Samoin läheisten tuen merkitys tupakoinnin lopettamisessa on tunnistettu. Filha ry ja STESO ry ovat tuottaneet ja koonneet yhteen tukimateriaalia läheisille. Mutta lienee vielä tabu puhua siitä, miten isovanhemmat tai muut lapsen läheiset voisivat vahvemmin kantaa vastuutaan lapsen hyvinvoinnin mahdollistamisesta. Siitä, miten hyvää tarkoittava huolenpito: ”Mummin luona elämä on aina juhlaa ja saa syödä makeaa mahantäydeltä”, ”Syödään nyt lautaset tyhjäksi, niin jaksetaan”, ”Eikö olisi turvallisempaa, että Leevi saisi kyydin eikä kulkisi pyörällä kouluun?”, tai huolimaton kommentointi: ”Peppi nyt on aina ollut ujo”, ”Ei meillä sota-aikana voinut ruuasta nirsoilla”, ”Kertulla on niin ihanan pyöreät posket”, ” Voi kun olet niin laiha!”, voikin olla karhunpalvelus lapselle.
Mitä voimme tehdä?
Kulttuuri ohjaa tulkintaamme vastuun jakautumisesta yhteiskunnassamme; mikä on omalla vastuullani, mikä läheisten vastuulla ja mikä yhteiskunnan vastuulla. Yhteiskunnan toimilla voidaan tukea muiden vastuiden toteutumista. Esimerkiksi laki vaatii kypärän käyttöä mopolla kuljettaessa, mutta vanhempien vastuulla on varmistaa, että kypärä on olemassa ja että nuori ymmärtää sen käytön tärkeyden. Kaverit pitävät huolta toistensa kypäränkäytöstä, mutta nuoren itsensä vastuulle jää laittaa kypärä päähän.
Yhteisöllisyys vaatii, että havaitsemme oman merkityksemme ja vastuumme sekä osaamme hyödyntää sitä toistemme tueksi. Toisten avuksi oleminen epäitsekkäästi ja toisten tarpeet huomioiden on arvokas kansalaistaito, jota uskoakseni voi opettaa ja opetella. Suurella osalla meistä on lähipiirissämme lapsia ja nuoria, joiden tavoitteita, hyvinvointia ja jaksamista voimme kuunnella herkällä korvalla ja tukea yhteistyössä muiden kanssa. Asian tiedostamalla voimme itse päättää minkälaisia isovanhempia haluamme nyt tai tulevaisuudessa olla.
